Parempaa ajattelua | Valta sielujen yli | Personal Thinkers

Valta sielujen yli

11.11.2016 16:511 vuosi sitten

 Kuinka paljon valtaa pitää yhdellä ihmisellä olla? Kysyin tätä itseltäni, kun kello oli 09:31 keskiviikkona 9.11.2016. Donald Trumpin  valitsijamiesten määrä oli juuri ylittänyt 270 Washington Postin vaalistudion laskurissa. Paljonko on järkeä siinä, että minäkin, tavallinen suomalainen, seuraan Yhdysvaltain presidentinvaaleja kuin henkeni riippuisi niistä?

 Kysymys palasi mieleeni tänä aamuna, kun näin uutisen Leonard Cohenin kuolemasta. Ymmärsin, että ajatus ylettömästä vallasta on vuosikaudet soinut yhdessä Cohenin synkimmistä lauluista ”The Future”.  ”Give me absolute control over every living soul.” Synkän tulevaisuuden ytimessä on yhden ihmisen absoluuttinen valta sielujen yli.

 Vallanjaon kannalta USA:n vaalit ovat merkillinen ilmiö. En tarkoita pelkästään valitsijamiesjärjestelmää, joka nytkin johti siihen, että valituksi tuli vähemmän ääniä saanut.  Tämä sai demokraatit toteamaan: kansa valitsi Clintonin, järjestelmä valitsi Trumpin. Tätäkin oudompaa on se, että presidentin valtaoikeudet ovat joissakin asioissa pelottavan vahvat kansanvallan kannalta. Tekee mieli kärjistää: kansa valitsee demokraattisesti itselleen lähestulkoon diktaattorin.

 Vahvan johtajan kaipaaminen on laumaeläimen reaktio epävarmoihin oloihin. Max Weber kuvasi aikanaan tätä ilmiötä: kriisiaikoina kaivataan karismaattista johtajaa. Suomessakin keskusteltiin Donald Trumpin karismaattisuudesta ja Hillary Clintonin karisman puutteesta, muistamatta lainkaan, että kulloinenkin lauma määrittelee karisman ja sen ilmentymät. Kun kuvaa jotakuta karismaattiseksi, kertoo enemmän itsestään kuin kuvauksen kohteesta.  Nainen ei edelleenkään taida olla karismaattisempi kuin Aristoteleen aikoina, jolloin karismaattisen johtajan perikuva oli sotajoukon edessä marssiva pitkä mies.

 Kun kaikki turvallisuutemme peruspilarit ovat hetteisellä pohjalla, vahvat valtaoikeudet omaavan suuren johtajan kaipuu on ymmärrettävää lajimme kehityshistorian kannalta. Mutta: kun Trump tuli valituksi, päällimmäinen voivottelun aihe on ollut hänen tulevan politiikkansa arvaamattomuus.  Paradoksi toteutui: haettiin jykevää turvallisen muutoksen luojaa, ja saatiin koko maailman kattavaa epävarmuutta. Mitä rajattomampaa valta on, sitä mielivaltaisempaa se voi olla.

 Trumpin valintaa on kuvattu kurjistuneen valkoisen miehen ja naisen kapinaksi eliittiä vastaan. Trump, jos kuka, kuuluu rahan  eliittiin, vaikka ei olisikaan kuulunut politiikan eliittiin.  Tässäkin on paradoksi: on ollut välttämätöntä nousta jonkin ryhmän eliittiin voidakseen kapinoida muita eliittejä vastaan. Suuren vallan hankkinut voi käydä muita suuren vallan haltijoita vastaan.

 Tällä hetkellä vallitseva kanta suomalaisessa keskustelussa on jo vakiintunut: Trumpille on annettava mahdollisuus. On maltettava ja katsottava, millaisen joukkueen hän kokoaa ja millaiseksi hänen politiikkansa muotoutuu. Koomista on se, että tämä esitetään yhtenä vaihtoehtona, joka kannattaa valita. Vaihtoehtoja ei ole: tämä on ainoa asia, jonka tosiasiassa voimme tehdä. Miltä kuulostaisi, jos Suomen hallitus ja presidentti ilmoittaisivat, ettei Trumpin valinta tule kuuloonkaan? Suomi vaatii vaalin uusimista, koska tulos ei ole meidän kannaltamme paras mahdollinen. Tämä olisi loistava mahdollisuus saada Suomi maailmankartalle: kajahtaneille suomalaisille nauraisivat kaikki kansat. Monta sukupolvea tästä eteenpäin.

 Voimme vain toivoa Trumpille onnea ja siunausta. Hän on luultavasti hämmentynyt, peloissaan ja kovin yksinäinen, joten kaikki tuki tulee tarpeeseen. Seuraavat neljä vuotta voidaan kuitenkin käyttää muuhunkin kuin sympatian vuodattamiseen. Voidaan  miettiä, saataisiinko maailmaa viedyksi jaetun vallan suuntaan. Voitaisiinko yhden valkoisen miehen taakka jakaa toisella tavalla? Se edellyttäisi ihmiskunnan pikaista täysi-ikäistymistä: ruvettaisiin ottamaan vastuuta omista ja toistemme elämistä. Pakko antaa tähän hyvää vauhditusta: meidän on eurooppalaisina harjoiteltava kiistojemme sopimista ja yhteisen sävelen löytämistä.  Tällä hetkellä näyttää siltä, että jatkamme kasvavan levottomuuden kurssilla. On vain toivottava, että osattomiksi jäävät löytävät sellaisen protestin muodon, joka aidosti hyödyttää heitä.  Diktaattoreita on jo kokeiltu. Keino ei ole toiminut.

 On hyvääkin valtaa sielujen yli. Leonard Cohen on käyttänyt taiteen valtaa. Hän on testamentannut meille ylittämättömän elämänuskon:

 ”And even though

it all went wrong

I’ll stand before the Lord of Song

with nothing on my tongue but Hallelujah.”